Sukupuoli ja koulu

Tasa-arvolain 5§:n mukaan

 ”…viranomaisten ja oppilaitosten sekä muiden koulutusta ja opetusta järjestävien yhteisöjen on huolehdittava siitä, että naisilla ja miehillä on samat mahdollisuudet koulutukseen ja ammatilliseen kehitykseen.”

Opetushallituksen julkaisussa ”Koulu – sukupuoli – oppimistulokset”(2004) Pentti Yrjölän ja Patrik Scheininin artikkeleissa käsitellään oppimistulosten ja sukupuolen välistä suhdetta. Artikkeleissa esiteltyjen tutkimusten mukaan tytöt saavat keskimäärin parempia arvosanoja kuin pojat. Ero on suurin äidinkielen ja kielten kohdalla ja pienin matematiikassa. Samalla on myös havaittu, että tasa-arvo ei toteudu arvostelussa vaan esimerkiksi kieliaineissa poikien heikompaa osaamista kompensoidaan antamalla heille arvosanoja lievemmin perustein kuin tytöille (Yrjölä 12).

Arvostelu, asenteet ja omat käsitykset näyttävät myös kytkeytyvän toisiinsa:
”Poikien asenteet matematiikkaa kohtaan ovat sekä peruskoulussa että ammatillisessa perusopetuksessa myönteisempiä kuin tyttöjen. Etenkin poikien luottamus omiin kykyihinsä matematiikan osaajina on ollut suurempi” (Yrjölä 15). Sukupuolten välillä on myös eroja oppiaineeseen liittyvissä valinnoissa: pojat eivät pidä äidinkieltä tarpeellisena ja tytöt vierastavat jatko-opinnoissa esimerkiksi fysiikkaa (Yrjölä 11). On mahdollista, että poikia kannustetaan matematiikan, fysiikan ja kemian opiskeluun ja tyttöjen osaamista vähätellään perusteettomasti. Toisaalta poikien oppimisvaikeuksiin ja kielellisen hahmottamisen hankaluuksiin ei kiinnitetä riittävästi huomiota.

Huolimatta lainsäädännöstä koulussa elää vielä kulttuuri, jossa eri sukupuolia kohdellaan eri tavoin. Koulutuksellinen tasa-arvo ei siis toteudu ihanteellisella tavalla. Yliopistoissa tehtyjen tasa-arvotutkimusten mukaan syrjivät rakenteet ovat vallalla myös jatko-opinnoissa. Sen sijaan että oltaisiinkin huolestuneita ainoastaan siitä, että koulujärjestelmä syrjii ainoastaan poikia tai tyttöjä, olisi syytä kiinnittää huomioita kulttuuriin, joka syrjii molempia sukupuolia. Olennaista olisi pohtia millaisiksi oppijoiksi tyttöjä ja poikia kasvatetaan. Mitä heiltä odotetaan? Mistä heitä palkitaan tai rangaistaan? Kannustaminen, tukeminen, kuuleminen, suhtautuminen ja asetetut vaatimukset ja saatu palaute ovat fyysisen ja informaalin koulun keskeisiä osa-alueita. (Gordon 68-81.) Voidaan myös kysyä miksi ”tytöt” tyytyvät siihen, etteivät saa huomioita? Tai miten ja miksi ”tytöistä” kasvaa tai kasvatetaan hiljaisia ja ”poikien” taas odotetaankin käyttäytyvän häiritsevästi ja äänekkäästi? 

Scheininin mukaan ”Poikien häiriökäyttäytymisen vähättely kotona ja koulussa on heille karhunpalvelus – toimintaelokuvien lyhytjännitteinen, väkivalta, äly- ja tai viisausrajoitteinen ja tunneköyhä miesmalli edellyttää vastatoimia ja toisenlaisia kokemuksia elävästä elämästä.” Toisaalta taas ”Tytöille vanhat käsitykset heikommasta matemaattisesta lahjakkuudesta ja naisille sopivista aloista ovat edelleen voimissaan. Yhteiskunnan kannalta tämä tarkoittaa merkittävän osaamispotentiaalin suuntautumista teknisten ja matemaattis-luonnontieteellisten alojen ulkopuolelle.” (Scheinin, 39.)

Tasa-arvon, niin sukupuoleen, kansallisuuteen, seksuaalisuuteen tai uskontoon liittyvät ongelmat ovatkin usein tietyllä tavalla piilo-ongelmia, jolloin niiden havaitseminen voi olla hankalaa ja niihin ei voida vaikuttaa ainoastaan virallisia säännöksiä tai asetuksia muuttamalla. Koulussa, sukupuoli-identiteetin voimakkaan kehityksen aikana, esimerkiksi sukupuolitettuun viestintään tulisikin kiinnittää erityistä huomiota. Koulun tehtävänä ei ole kasvattaa ”miehiä” ja ”naisia” vaan yksilöitä ja persoonia.

Materiaalit on koottu Kansalaiskasvatuksen teemavuoden 2005 yhteydessä