Draamakasvatus koulussa

Draama ja teatteri eivät ole Suomessa oppiaineita, vaikka ovat kuuluneet koulun toimintaan erilaisilla nimityksillä lähes aina. Suomalaisen draamapedagogiikan ja tutkimuksen juuret ovat vahvasti brittiläisessä draamapedagogiikassa. Suomen draamapedagogiikan systemaattinen kehittäminen ja tutkimus ovat alkaneet varsinaisesti vasta 2000-luvulla. Tuotakin ennen monet aktiiviset opettajat ja ohjaajat ovat kehittäneet ilmaisukasvatusta ja draamaa mm. kouluttautumalla suomalaisilla ja kansainvälisillä kursseilla ja tuomalla tietämystään Suomeen. (Kts. tarkemmin esim. Laakso, 2004 ja Heikkinen, 2002.)

Nykyään puhutaan draamakasvatuksesta, jonka alle monet tutkijat ja tekijät sijoittavat sekä draaman että teatteri-ilmaisun. Draamakasvatuksen yliopistonlehtori, TeT Tapio Toivanen (2002, 2007) puhuu rinnakkain sekä erikseen draaman ja teatteri-ilmaisun opettamisesta. Hänen jaottelunsa mukaisesti draaman lähtökohtana on teatteritaide, mutta osa menetelmistä ja didaktisista periaatteista pohjautuu kasvatustieteisiin. Draama kuvaa tällöin erityisesti sitä, että erilaisia asioita voidaan oppia draaman kautta. Teatteri-ilmaisussa puolestaan keskitytään vahvemmin teatteritaitojen opetteluun ja teatterin tekemiseen. Molemmissa opetuksissa on paljon yhteisiä osa-alueita, tavoitteita sekä työmuotoja. Myöhemmin Toivanen (2015) on yhdistänyt molemmille (kuva alla) yläkäsitteeksi draamakasvatuksen. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa draama mainitaan sekä yleisessä osassa että useiden eri oppiaineiden kohdalla työtapana peräti 79 kertaa. Opetussuunnitelmassa ei kuitenkaan tarkemmin avata mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Seuraavassa tarkastellaan draamakasvatuksen eri osa-alueita ja draaman mahdollisuuksia yhteisöllisyyden, kokemuksellisuuden ja elämyksellisyyden lisääjänä.

(Toivanen 2015, 11)

Draaman ja teatterin osalta voidaan tehdä jako seuraaviin osa-alueisiin (genreihin): 1 osallistava draama (draamatyöpajat, koulutusmallit), 2) soveltava draama (esimerkiksi Forum-teatteri) ja 3) esittävä draama (teatteri ja näissä materiaaleissamme myös elokuva, kuten projektiteatterin toteutukset ja lyhyt- ja opetuselokuvat). Käyttötarkoitus voi monessa olla myös rinnakkainen, kun esimerkiksi esittävän teatterin tai elokuvan tuotoksia käytetään osana koulutuksia, työpajoja tai draamatunteja. Soveltavassa ja osallistavassa draamassa on koko draamaprosessi tuotoksena, esittävässä puolestaan esitys, johon prosessi yleensä huipentuu. Myös esittävässä voidaan koko prosessia pitää tärkeänä osana tuotosta, oppimista ja tekemistä. Osallistavassa ja soveltavassa draamassa reflektointia tapahtuu ryhmän kesken koko prosessin ajan, esittävässä saadaan yleensä myös ulkopuolista kritiikkiä esityksen jälkeen. Esittävässä tehdään lavastusta, pukuja ja muuta rekvisiittaa osaksi loppuhuipennusta, osallistavassa ja soveltavassa nämä toteutetaan usein pitkälti kuvitteellisina prosessin eri vaiheissa. Ohjaaja käyttää kuitenkin myös soveltavassa ja osallistavassa draamassa usein havainnollistavaa rekvisiittaa tai puvustusta toteutuksen tukena.

Draaman erityisyyttä on siinä oleva ’esteettinen kahdentuminen’: kuvitteellisen (fiktiivisen) ja todellisen vuorottelu tilassa, ajassa ja osallistujassa (rooli ja ’todellinen minä’). Samanaikaisesti peilataan roolihahmon ja oman itsen ajatuksia jatkuvan vuoropuhelun kautta. Tämä esteettinen perspektiivin siirtymä antaa draamalle sen erityisluonteen esimerkiksi teatterin katsomiskokemukseen verrattuna. Toinen keskeinen asia on draamasopimus, joka mahdollistaa toiminnan ja luo sille rajat.

Draaman muoto on leikittelevä, vaikka sen pyrkimykset ovat vakavat ja tavoitteelliset. Asioilla leikittely mahdollistaa vakavien asioiden ja teemojen (esimerkiksi kiusaamisen) käsittelyn syvemmin, kokemuksen kautta. Vakavien aiheiden käsittelyssä on tärkeää etäännyttää fiktion kautta aihepiiri toimijaryhmästä. Esimerkiksi kiusaamisteemaa ei kannata käsitellä koulua tilaksi ottaen vaan jossakin muussa fiktiivisessä tilassa. Kokemuksen jälkeen reflektoiminen ja omien tunteiden käsittely on uudella tavalla koskettavaa ja avartavaa. Tämän toden ja fiktion rajapinnan kohdatessa syntyy draaman kautta usein merkittävimpiä oivalluksia ja oppimistuloksia.

Draamatunneilla ei pyritä näyttelemään mahdollisimman hyvin jotakin roolia vaan toimitaan rooleissa ja esitetään omia ratkaisuja. Tämä rooleissa toimiminen etäännyttää tapahtumista, mahdollistaa asioiden tarkastelun monista eri näkökulmista roolien kautta ja mahdollistaa hankalienkin asioiden käsittelyn. Roolissa toimiminen tuo myös suojan; voi ottaa turvallisesti omasta itsestä poikkeavankin roolin. Reflektio tapahtuu omana itsenä. Fiktiossa koetut asiat voivat muuttaa kokijan omia käsityksiä ja toimintaa, kun luodaan uusia merkityksiä ja toimintatapoja tuttuihin tilanteisiin ja toimintamalleihin.

Aineistot ja linkit

Draaman maailmat oppimisalueina. Draamakasvatus, vakava leikillisyys (pdf). Heikkinen H. Jyväskylä studies in education, psychology and social research: 201. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2002. Tutkimus hahmottaa draamakasvatuksen keskeisiä teorioita brittiläiseen draamakasvatuksen pohjalta ja tuo näin suomalaiseen keskusteluun uusia näkökulmia.

Heikkinen Hannu 2002. Draaman maailmat oppimisalueina. Draamakasvatuksen vakava leikillisyys. Jyväskylän yliopisto.

Heikkinen Hannu 2004. Vakava leikillisyys. Draamakasvatusta opettajille. Kansanvalistusseura Helsinki.

Laakso Erkki 2004. Draamakokemusten äärellä. Prosessidraaman oppimispotentiaali opettajiksi opiskelevien kokemusten valossa. Jyväskylän yliopisto.

Toivanen, T. Lentoon! Draama ja teatteri koulussa. WSOY, Oppimateriaalit 2007, uudistettu painos 2015.